Viimeinen luku.

Juoksin niin lujaa kuin jaloistani pääsin. Silti tiesin myöhästyväni. Juoksin ja juoksin. Juoksin niin lujaa että meinasin kaatua puun juureen. Minua pelotti. Tiesin että olen liian myöhässä. Vihdoin kun tulin tutun kerrostalon pihaan, juoksin  äkkiä sisälle ja portaat ylös Joonaksen asunnon luokse.  ”Joonas! Avaa ovi mulle! Eikö me voitaisi vielä puhua tästä?” Huusin vaikka tiesin että oli jo liian myöhäistä. ”Joonas rakas, tule avaamaan tää ovi!!” huusin ja jyskytin ovea. Epätoivo hiipi mieleeni. Tiesin että olin turhaan siellä. Silti jatkoin huutamista, kunnes en jaksanut enää. Lyyhistyin lattialle ja itkin, en voinut käsittää. Otin puhelimen taskustani ja tärisevin käsin näppäilin hätäkeskuksen numeron. Sieltä sanottiin, että ei ole akuutti kiire, että odota rauhassa kunnes partio saapuu. Partio saapui kyllä, mutta vasta kahden tunnin päästä. Raivosin ja huusin heille. Eikö heitä kiinnostanut että serkkuni saattoi olla kuollut? Eikö heitä jumalauta oikeasti kiinnostanut?  He kysyivät Joonaksen nimeä ja totesivat, että on heille tuttu nimi, sitten he ajoivat minut kotiin rauhoittumaan. Menin kotiin mutta en voinut rauhoittua. odotin. Odotin ikuisuudelta tuntuvan ajan. Illalla sitten isoäitini soitti minulle ja sanoi ne sanat mitä en koskaan olisi halunnut kuulla. ”Joonas on kuollut.” hän sanoi, minun maailmani särkyi siihen. En osannut tehdä mitään. Toivoin pyörtyväni, todellisuus tuntui niin pahalta. Lopulta kyyneleet alkoivat valua pitkin poskiani. Soitin Jasminille ja kerroin uutiset. Siinä me sitten itkimme yhdessä puhelimen välityksellä. Yritimme kyllä välillä puhua, mutta ei siitä oikein mitään tullut.

Aikaisemmin päivällä Sara oli soittanut minulle aivan hädissään ja sanonut että Joonas oli lähettänyt hänelle kymmeniä itsemurha viestejä yön aikana. Lähdin niin nopeasti Joonaksen luo kuin pääsin. En vain päässyt tarpeeksi ajoissa.

Seuraavana päivänä Jasmin tuli meille. En osannut oikein tehdä mitään muuta kuin itkeä. Onneksi Jasmin oli siinä. Seuraavat viikot olivat todella rankkoja. En oikein syönyt mitään, kun ruoka ei vain mennyt alas. Lisäksi minulla ei pyörinyt päässä mitään muuta kuin itsemurha. Halusin epätoivoisesti pois tästä julmasta maailmasta. En kestänyt sitä että Joonas oli lähtenyt. Se oli epäreilua, että Joonas pääsi pois, mutta minun piti jäädä tänne homeiseen maailmaan, odottamaan omaa vuoroani ja mädäntymään kun aika raiskaa meitä. Olin niin pettynyt. Tietysti minulla oli kauhea ikävä Joonasta. Minulla oli niin paha olo. Jasmin teki kaikkensa että huomioni kiinnittyisi edes minuutiksi jonnekkin muualle, kuin Joonaksen kuolemaan.

Nyt kun tapahtuneesta on aikaa neljä vuotta, alan pikkuhiljaa voimaan paremmin. Vieläkin saan välillä ikävä kohtauksia, enkä voi tehdä muuta kuin itkeä. Ikävä on vieläkin aivan valtava. Nykyään voi mennä montakin päivää etten muista edes Joonaksen olleen joskus olemassa. Kuulostaa ehkä karulta, mutta minulle on helpompaa selvitä niin. Joonaksella on nykyään kaksi aivan ihanaa poikaa. Toinen Nooran kanssa ja toinen Saran kanssa. Ikävää että Joonas ei itse näe kuinka pojat varttuvat ja kehittyvät. Loppujen lopuksi täytyy myöntää, että ilman Joonaksen kuolemaa, en olisi sama ihminen. Se on kasvattanut ja muuttanut minua aivan älyttömän paljon, mutta eikös se niin mene että kaikki meistä lähtee aikanaan.

 

 

Luku 6.

"Mitä? Ei ei ei ei!!!!!" Kuulen Saran huutavan, juuri kun olen painamassa ovikelloa. Olimme päättäneet käydä Jasminin kanssa katsomassa miten Joonas pärjää.
Ilmeisesti aika huonosti, ainakin huudoista päätellen. Kulmiani kohottaen soitan ovikelloa. Joonas tulee avaamaan itkuisen oloisena ja pyytää meidät seurakseen tupakalle. Tupakkansa sytytettyään, hän kertoo miten oli kertonut Saralle siitä, että joutuu vankilaan ja siitä, että joutuu vankilaan silloin kun on vauvan laskettu aika. Tietystikkään Sara ei pitänyt ajatuksesta. Halaan Joonasta pitkään. En kestäisi jos hän päättäisi päivänsä, Hän on minulle niin tärkeä. 

Siltikin, tiedän että hän on suunnitellut sitä, sen näkee hänen olemuksestaan ja siitä millä äänen sävyllä hän puhuu. Vielä minä puhun siitä hänen kanssaan, mutta nyt meidän täytyy mennä takaisin sisälle. Sara on jo rauhoittunut ja pyytää anteeksi. Kaikki on taas hetken hyvin.

Illalla päädymme vielä katsomaan simpsoneita Jasminin, Joonaksen ja Saran kanssa. Lötkötämme sohvalla ja nautimme olostamme. "Joonas, kai sä tiedät että mä rakastan sua?" Kysyn, samalla kun nousen lähteäkseni. "Joo, tiedän" hän vastaa, nousee ja tulee luokseni halatakseen minua. Katson häntä vielä silmiin ja olen niin onnellinen kun Joonas on siinä. Kun Jasmin oli saanut laitettua kengät  jalkaansa, laitoin oven kiinni ja lähdimme rappukäytävään. Minulle tulee outo tunne siitä, että vielä tapahtuu jotain kamalaa.

luku 5.

Puhelimeni kiekuu minut hereille. Olen saanut kymmeniä viestejä Joonakselta. Häntä ahdistaa, arvatenkin Sarasta eroaminen taas. Soitan hänelle ja kysyn mikä on.
"Istu alas tää saattaa järkyttää sua." Joonas sanoo, vakavalla äänellä.
"No mikä nyt on?" Tinttaan. En tykkää että hän on tuollainen. se on pelottavaa.
"Noora on raskaana minulle." Joonas sanoo.
"Mitä sä oot menny tekemään? Mitä Sara on mieltä?" Kysyn järkyttyneenä. Joonas sitten aina osaa pilata elämänsä. Noora on Joonaksen eksä, jolle jo kerran aikasemmin tuli Joonakselle odotetusta vauvasta keskenmeno.
"On se ollu raskaana jo pidemmän aikaa, mut nyt se kerto sen vasta mulle. Ei siinä ollut vielä kaikki." Joonas sanoo oudolla äänellä.
"Voi ei. Kuulostaa pahalta." Sanon hiljaa.
"Sara on mulle raskaana myös." Joonas sanoo ja purskahtaa itkuun. Minulle tulee sääli Joonasta. "Voi Joonas kulta, miten sä tässäkin onnistuit?" Päivittelen. Päätän mennä käymään hänen luonaan. Saan selville ettei Joonas ainakaan ole pettänyt Saraa. Noora on jo kuudennella kuulla ja siitä on vasta neljä kuukautta, kun Sara tuli takaisin kuvioihin. Sara on vasta neljännellä viikolla ja miettii kuumeisesti aborttia. Joonas ei haluaisi että kumpikaan päätyisi aborttiin. Tietysti se on heidän oma valintansa.
"Mieti joonas! Susta tulee isä!" Hihkun. Toki onhan Hän aika nuori isäksi. Vasta 18 vuotias.

Lähden kotiin sillä asiassa on minulleki paljon sulateltavaa, koska Joonas on tärkeä ystäväni. Matkalla kotiin mietin kuumeisesti miten kerron asian siskolleni, vai kerronko ollenkaan. Olen niin ajatuksissani että tutulla metsäpolulla kompastun kiveen ja kaadun, Olen niin kyllästynyt että hörähdän nauramaan. Kun saan lopetettua nauramisen, irvistän ja nousen ylös. Ja kävelen kotiin. Kerron kuitenkin asiasta kotona siskolleni, Iinalle. Hän ei oikein pidä ajatuksesta, sillä Iina ei voi sietää Nooraa. Saran kanssa hän kyllä tulee hyvin toimeen. En ymmärrä miksi minä tulen toimeen molempien kanssa.

Myöhemmin illalla juttelen Joonaksen kanssa vielä uudemman kerran puhelimessa, hän on selvästi humaltuneessa tilassa. Hän oli kertonut Saralle Nooran raskaudesta ja saanut jopa tappo uhkauksen. Joonas sitten oli päättänyt että lähtee juomaan, kuten yleensä aina, kun elämä potkii päähän. Yhtäkkiä hän saa kauhean raivokohtauksen. Kysyn monta kertaa että mikä tuli. Vihdoin saan vastauksen: "Hei mä meen paskoo ton mopo auton tost parkkikselt!" se sano ja löi luurin korvaan. Ei herranjumala!  Ei nyt taas! Miten helvetissä se ei ikinä opi?  Aina pitää tehdä elämästä mahdollisimman hankalaa. Mietin. Yritän soittaa hänelle monta kertaa, ei vastausta. 

Seuraavana päivänä saan kuulla että juttu menee oikeuteen. Ja että Joonas luultavasti joutuu vankilaan muutamaksi kuukaudeksi. Eihän sossupummilla ole rahaa maksaa mopoautoa. Loistavaa! Taas Joonas onnistui kaivamaan itselleen entistäkin syvemmän haudan.

Luku 4.

Elokuvan jälkeen Jasmin alkoi käydä luonani joka viikoloppu.
Se lievitti hieman kiusaamisen tuskaa. Jasmin hyväksyi minut juuri sellaisena kuin olen. Joonakseenkin minä Jasmiinin tutustutin. Joonas on ihan mahtava tyyppi.
Jasminin oli Ihan pakko tuntea Joonaskin, tai hän ei tuntisi minua kunnolla.
Joonas oli minulle tärkein ihminen koko maailmassa.

Viikolla elämä olikin sitten ihan toisenlaista. Nyt tosin Joonaksen ja Jasminin ansiosta kestin kiusaamista enemmän. Kerran koulussa kiusaajani oli saanut oikein älynväläyksen.

Havahduin kun joku kosketti minua. Pelästyin ja halusin tietää äkkiä kuka se oli. Olisi pitänyt arvata. Yksi kiusaajista oli huomannut että olin nukahtanut käytävään. Yritin nousta mutta kiusaaja esti aikeeni. Hän oli edessäni ikävästi. En nähnyt mille he nauroivat, arvatenkin minulle, mutta en ymmärrä miksi. Vasta kun kello soi ja nousin ylös, huomasin että housuilleni oli kaadettu vettä. Loistavaa, kaikki ilmeiseisesti luulivat että kusin housuuni.
Kun menin luokkaan, opettajakin yritti pidätellä nauruaan.
Aivan sama minne liikuin koko päivän aikana kuulin pelkkää herjaamista ja naurua.

Kun illalla kirjauduin facebookkiin seinäni on täynnä ihan kamalia viestejä ja viestien kommenteissa kiusaajani haukkuivat minua kilpaa:
"Kusihousu" "pikkuvauva"
"Ruma" "läski" "vittu ku sä oot tyhmä ku et osaa edes vessaan mennä" "hyi vittu oot sairas, mikä sua oikeen vaivaa?!"  "Hyi mä oksennan jo pelkästään siitä kun katon sua!!" "Hyihyihyihyihyi!!!!!!"

Kadun sitä että edes avasin facebookin. Kukaan ei puollusta minua. Kaikki vain haukkuvat. Minulle tulee aivan kamala olo.
Soitan Joonakselle ja kerron mitä on tapahtunut. Joonas lupaa hoitaa asian.  Joonas myös hoiti asian.
Hänen ansiostaan minulla oli nyt yksi kiusaaja vähemmän. Onhan sekin jo alku. Menen nukkumaan hyvillä mielin.

Luku 3.

Kun seiska luokka oli vihdoin ohi, ja kevät juhla koitti, huokasin helpotuksesta. En jäänyt luokalleni. Enää 2 vuotta niin tämä paska olisi ohi.  Kesä meni nopeasti kun ei ollut kavereita.
Paras ystäväni, Eera jonka menetin kiusaamisen takia, oli vihainen. Kysyin häneltä monta kertaa kesän mittaan voidaanko nähdä. Aina vastaus oli sama; "mä en kuule olis sun kanssa vaikka maksettais."  Masennuin entisestään. Minulla oli niin paha olla. Onneksi minulla on ratsastus harrastus ja hevoset. Niiden kanssa touhutessa murheet unohtuu.

Kun syksy jälleen koittaa ja on muutama päivä enää lomaa jäljellä kinun vanhempiani vaihtamaan minun kouluani.
He eivät suostu koska heidän mielestään nykyinen on tarpeeksi hyvä. He eivät usko että minua kiusataan.

Syksy eteni hitaasti. Samaa vanhaa paskaa.
Joonaksen kanssa olin läheisempi kuin koskaan ennen.
Puhuin hänen kanssaan joka päivä puhelimessa ja olen monta kertaa rientänyt apuun, kun hänestä on tuntunut siltä, että maailma romahtaa niskaan.

Olin joonaksen kanssa myös usein kaupungilla.
Rakastin olla hänen seurassaan.
Sain olla juuri se mitä oikeasti olin.
Hän on minun isoveljeni.

Alku talvella kun olin tallilla, näin Eeran siellä uuden kaverinsa kanssa.  Kun ratsastus tunti oli ohi, Eeralla oli vaikeuksia saada satulaa pois hevosen selästä. Tarjouduin auttamaan.
Illalla sain häneltä viestin, että hän haluaa olla kanssani väleissä ja tutustuttaa minut tähän Jasmin nimiseen tyttöön.
Heti seuraavana päivänä lähdin Eeran luona käymään.
Hän kertoi Jasminista ja heidän koulustaan ja kaikesta mitä jasmin ja Eera aina tekivät. Eera halusi kovasti tutustuttaa meidät. Sovimme että menemme katsomaan twilight aamunkoin ensimmäistä osaa yhdessä.
Viikko meni kuin siivillä, kun odotin Jasminin tapaamista.

Kun minä ja Eera sitten odotettiin Jasminia elokuva teatterin aulassa, sydämmeni hakkasi miljoonaa. Saattaisin saada uuden kaverin. Kun Jasmin tuli ja hän avasi suunsa ja puhui, minusta tuntui siltä kuin oisin tuntenut hänet aina. Se oli ihana tunne. Elokuvan aikana nyt ei yleensä paljon puhuta, joten tutustuminen jäi aika lyhyeksi. Kun elokuva loppui ja lähdimme elokuvateatterilta, Eera halasi Jasminia. En tiedä miksi, mutta minä tein samoin. Olin iki onnellinen. Enää en ollut yksin.

Luku 2.

Tästä tuli vähän pidempi.  Tässä on asioita joita olen joskus itsekin miettinyt, ja Tämä luku ei välttämättä

 ole kaikille ihan sopivaa luettavaa.

Luku 2.
Avaan oven ja astun raikkaaseen ulkoilmaan. Vihdoinkin voin hengittää.
On niin kylmä, että ilma saa minut yskimään. Menen koulumme vieressä sijaitsevaan kirjastoon. Se on rauhallinen paikka yleensä koulun jälkeen. Asiakkaita ei ole siellä siihen aikaan juuri lainkaan. Kun olen sisällä kävelen suoraan koneelle. Avaan koneen ja päätän mennä facebookkiin. Ensin katson päivityksiä ja huomaan että serkkuni Joonas on myös siellä.
Aloitan keskustelun hänen kanssaan. Juttelemme niitä näitä, kunnes kysyn mitä hänelle kuuluu. Joonas alkaa valittamaan uudesta tyttöystävästään, Sarasta, koska ei kuulemma luota häneen. Yritän vakuutella hänelle että kyllä hän pian luottaa. Joonas on todella mustasukkainen persoona. Hänellä on myös ongelmia mielenterveytensä kanssa. Ehkä siksi hän uskoutuu aina minulle. Hän on neljä vuotta minua vanhempi, mutta silti olemme hyvät ystävät.
Yhtäkkiä penkki lähtee altani ja putoan lattialle. Katson ympärilleni ja huomaan kauhean lauman kiusaajiani. Yksi seisoo lähelläni tuolini kätensä alla.
"Ai! Mitä sinä teet?" parahdan kiusaajalleni. 
"Ai!Mitä sinä teet?" kiusaajani matkii minua sössöttäen. "Katsokaa ny tota! Eihän se vittu ole edes ihminen! Kattokaa nyt kuinka helvetin ruma se on! Hyi saatana!" kiusaajani kuuluttaa kaverilaumalleen. Yhtäkkiä saan potkun mahaan, ilma purskahtaa keuhkoistani. En saa henkeä. Kiusaajani lyö minua kylkeen, potkii jalkoihin ja repii hiuksiani. "Ai. Lopeta. sattuu." itken hiljaa. Ketään ei kiinnosta, kaikki vain ainostaan nauravat heikkoudelleni.
Kiusaajani luovuttaa, kun en enää reagoi hänen Nyrkkinsä osumiin. Olisin kai voinut mennä kertomaan kirjastossa olevalle työntekijälle mitä tapahtui, mutta se olisi ollut aivan turhaa. Koneilta ei nimittäin näe muualle kirjastoon koska sinne on luotu mukava ja rauhaisa ilma piiri, siten että tietokone pöydät ovat isoja ja niitä ympäröi pyöreämäinen asetelma kirjahyllyjä. Kertominen ei olisi tässä vaiheessa hyödyttänyt enää mitään. Miksi kukaan minua uskoisi? Häirikköä ja syrjittyä ? Olen saanut nimittäin porttikiellon kirjastoon joskus kiusaajani takia. He lähtevät naureskellen pois. Joka paikkaan sattuu enkä saa kunnolla happea. Vääntäydyn ylös. Istuuduin tuolille tasaamaan hengitystäni.
Kun olen rauhoittunut, lähden laahustamaan kotiin.

 Kotona minua odottaa myrsky. Mutsi huutaa minulle, että missä olen ollut
 ja kun en vastaa, hän tulee lähemmäs ja uhkaa lyödä.
Katson häntä enkä sano mitään. Mutsi ravistelee minua ja käskee vastaamaan. Kaadun, En jaksa pysyä pystyssä enää. En sano vieläkään mitään. Hän lyö minua käsivarteen todella kivuliaasti. Sattuu. Yritän olla reagoimatta kipuun. Pieni irvistys pääsee kuitenkin kasvoiltani. Nousen ylös enkä jaksa enää välittää.

Illalla kun muut ovat menneet nukkumaan, otan sheiverin laatikosta ja irrotan siitä terän.
Ahdistaa. Itkettää. Haluan kuolla. Tyydyn kuitenkin vain vetämään syviä viiltoja käsivarteeni.
Nautin kun veri valuu pitkin kättäni, kipu tuntuu niin hyvältä, niin oikealta. Eihän minua muuten kiusattaisi jos en ansaitsisi sitä. Eihän? En ansaitse elämää. Minä ansaitsen kuoleman. Minua ei ole tarkoitettu elämään täällä. Kukaan ei välitä minusta. Jos joku välittäisi en olisi tässä tilanteessa.
Minä ansaitsen sen kiusaamisen,  olen nin paha ihminen että satutan kaikkia. En ole edes ihminen. Olen hirviö. Katson kättäni ja huomaan että veri valuu melkein lakanalle. Siirrän kättäni ja pyyhin veren vastentahtoisesti pois kädestäni. Menen hyvillä mielin nukkumaan. Olen saanut sen mitä ansaitsin. rangaistuksen, kipua. Minua ei ahdista enää.

Aamulla lähden nopeasti kouluun ennen kuin mutsi huomaa jälkeni.
Koulussa ne kuitenkin huomataan. Kaikki nauravat ja ilmoittavat minulle, kuinka säälittävä ihmisriekale minä olen. Pysyn hiljaa, vaikka joka ikinen haukkumasana satuttaa minua.
Ne sattuttavat siksi, että he ovat oikeassa. Minä tiedän että olen säälittävä ja ruma.
Kuulen sitä joka päivä. Ei minulle muuten niin sanottaisi jos se ei olisi totta.
Laitan kuulokkeet korvilleni ja kuuntelen Harhakuvitelman, Erään ihmisen tarinaa.
Tunnen samaistuvani biisiin täysin.

Biisin kertosäe menee näin;
"kukaan ei välittänyt,käsittänyt,
kuinka pettynyt voi olla jos on vain etsinyt, onnea,
johon ei ole koskaan voimaa,
kun sen tajuaa, ettei sitä saa."
Vajoan biisin vietäväksi ja tiedän ansainneeni tämän kaiken.

Luku.1

Minä hengitän. vieläkin. Miten se voi olla mahdollista?
Minun, Petra Kalliomäen pitäisi olla kuollut. Juuri vähän aikaa sitten minä yritin jäädä auton alle, auto väisti ja minä kaaduin. Kun näin auton valojen kiitävän minua kohti pimeässä, minä olin niin onnellinen. Kohta saisin sen mitä halusin, Mutta se helvetin kusipää kuski väisti minua. Miten minun, 13-vuotiaan tytön elämä voi olla näin kamalaa? Nousen ylös maasta ja vaikka minua huimaa, lähden kävelemään kotiin päin.

Herään aamulla tuskissani miettien, että en halua kouluun.
nousen kuitenkin hitaasti ja laahustan suihkuun.
Vesi on niin ihanan lämmintä ja rauhoittavaa, etten millään haluaisi lähteä.
Viivyn vielä hetken, vaikka olen jo myöhässä koulusta. Tulen  vasten tahtoisesti pois suihkusta ja lähden kävelemään koulua kohti. Päätän mennä pidempää reittiä. Mitä kauemmin matka kestää, sen parempi. On pimeä talvi aamu, jään koulun portille ihailemaan kun lumihiutaleet putoilevat yksi kerrallaan maahan. Se on niin kaunista. Katson kelloa  ja huomaan että olen jo melkein puoli tuntia myöhässä. Huokaan ja tallustan sisälle. Koputan luokan oveen. Opettaja tulee vihaisena avaamaan sen minulle. "Petra ei ilmeisesti vieläkään osaa tulla ajoissa kouluun?" Matikan opettaja kysyy, syyttävään sävyyn. koulussa minua odottaa sama vanha kuvio.
Suositut tytöt nauravat ja haukkuvat minua ja minä istun hiljaa koulun käytävässä ja yritän kestää. Pojat väittävät minun olevan jonkun minua kusettaneen tyypin muija. Aivan sama missä liikun tai olen, aina joku huutelee ilkeyksiä.Yleensä vietän tunnit kirjoittaen vihkoihini salaisia juttuja tai piirrellen.
välitunnit olen yksin kuunnellen musiikkia. Ruokalaan en ruokavälitunnilla mene. Se on paikka, jossa joudun alistumaan koko koulun naurettavaksi ja siihen en suostu.
Välitunti kello soi. Nousen ylös ja tönäisen samalla yhden kiusaajani pulpettia. Hän suuttuu ja rupeaa haukkumaan minua.
"katsoisit eteesi läski! mikä sinua oikein vaivaa? mä oisin voin loukkaantua ku sä oot noi saatanan iso!"
Mutisen anteeksipyynnön ja lähden nopeasti karkuun.